Olen osaltani syypää siihen, että monen suomalaisen liikkumisesta on kadonnut ilo, kirjoittaa Pippa Laukka. 

On vuosi 2050. Nuori nainen ottaa rasiasta kaksi pilleriä ja nielaisee päivittäisen liikunta-annoksensa. Punainen tabletti tuo voimaa lihaksiin, siinä missä valkoinen taas antaa kestävyyttä suorituskykyyn. Tuossa tuokiossa sohvalla istuessa ranteeseen kiinnitetty älykello tallentaa algoritmit kovatehoisesta harjoituksesta.

Tämä on keksitty kuvitelma himoliikkujasta vuosikymmenten päässä. Sohvatreeni saattaa kuulostaa yhtä ufolta kuin ne lentävät lautaset, joiden 1960-luvulla ensimmäisen kuukävelyn aikaan ennustettiin kuuluvan 2000-luvun kaupunkikuvaan. Mutta ihan vakavasti ottaen, olisiko mukavaa, jos liikunta-annoksen voisi nielaista purkista?
Liikunnan iloa ajatellen edellä kuvatun kaltainen tulevaisuuden liikuntanäkymä ei ole kovinkaan houkutteleva. Ja juuri ilo on se tekijä, joka monelle on tärkein syy harrastaa liikuntaa. Liikunnan ilo merkitsee kuitenkin meille jokaiselle vähän eri asiaa. Sinulle se merkitsee luultavasti vähän samaa, tai hyvin paljon eri asiaa kuin esimerkiksi minulle.

Olen nuoresta lähtien pitänyt kilpailemisesta. Koulussa olin aina joko joukkueen kapteeni tai se, joka tuli valituksi ensimmäisten joukossa. Sittemmin pyöräilyä, uintia ja juoksua yhdistävä triathlon on vienyt mennessään pikkusormen, käden ja lopulta koko lompakon. Olen juuri sellainen, mitä triathlonisteista stereotyyppisesti ajatellaan: kilpailuhenkinen, kunnianhimoinen ja suorituskeskeinen. Voi että olen iloinen, kun lappu rinnassa juoksu kulkee kevyesti viidellä alkavaa kilometrivauhtia tai kun nousen ikäsarjani kärjessä vedestä ylös. Ei hassumpaa lähes viisi-kymppiseksi!

Terveysliikunnan rinnalla urheilu jää kirkkaasti hopealle.

Olen hyvä myös penkillä: Kannustan, kuskaan ja kustannan. Viime talvena hehkutin täysin suodattamatonta äidin iloa somessa, kun tyttäreni voitti joukkueensa kanssa Suomen mestaruuden. Kilpaurheilu se vasta on jotain!

Nyt saatat ajatella, että onpa juuri tuollainen ärsyttävä tyyppi, kerta kaikkiaan. Itse asiassa, olen vielä paljon pahempaa. Olen osaltani syypää siihen, että monen suomalaisen liikkumisesta on kadonnut ilo. Me urheiluihmiset nimittäin saamme monet kuvittelemaan, että ainoastaan urheilu on oikeaa liikuntaa. Ihmiset saa tehokkaasti kammoamaan liikuntaa, jos he luulevat, että suussa kuuluu maistua ensin veren, sitten paskan maku. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla niin.

Terveysliikunnan rinnalla urheilu jää nimittäin kirkkaasti hopealle. Kaikenlainen liike haravoinnista hikijumppaan on liikuntaa ja edistää terveyttä, teki sen sitten pikku pätkissä tai pidempänä rupeamana. Parhaiten liikunta edistää terveyttä, kun se tuottaa samalla iloa ja energiaa.

Minäkin olen varovaisesti opetellut myös uudenlaisia tapoja liikkua. Viime vuonna löysin sienestämisen ilon. Luonnossa liikkuessa voi keskittyä nauttimaan liikkeellä olemisesta, käyskennellä metsässä, unohtaa ajan katsomisen ja tavoitteet. Ai että miten se tekee minut iloiseksi!

Pippa Laukka on liikuntalääketieteen erikoislääkäri, kirjailija, kolumnisti, ”Olet mitä syöt”-tv-sarjan juontaja sekä mm. naisten jalkapallomaajoukkueen lääkäri. 

Teksti on julkaistu Ihonaika-lehden numerossa 4/2019. Jos et vielä saa lehteä, tee tilaus täällä tai liity jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.