07.05.

Ihoa pintaa syvemmältä

Asui kerran Afrikassa Chickadua-joella, pikkupoika Huua-Kotti, musta kuin pesty noella.

Kun olin lapsi, kuulin Maikki Länsiön laulaman Hottentottilaulun joka aamu. Äiti laittoi levyn soimaan lastenhuoneen nurkassa, ja tarinan huippukohdassa pomppasin ylös sängystä: ylös joka hottentotti!

Nyt laulu on jo kadonnut historian roskakoriin, mutta tuolloin minulle ei koskaan juolahtanut mieleen, että sen saattoi ymmärtää rasistiseksi. Aivan päinvastoin, se kertoi jännittävästä maailmasta täynnä ihmeellisiä tapahtumia ja erilaisia ihmisiä. Pääsisinpä joskus itsekin tutustumaan heihin!

Kun värivalokuvat yleistyivät lehdissä ja kirjoissa, minulle valkeni vähitellen, että kiinalaiset eivät olleetkaan kirkkaankeltaisia eivätkä intiaanit punaisia. Olin hieman pettynyt, mutta onneksi mustat sentään olivat mustia. Katselin ihaillen ja vähän kadehtienkin afrikkalaisia, joiden rinnalla oma possunvaalea ihoni näytti aika tyylittömältä. Olen muuten edelleenkin samaa mieltä.

Kesti kauan ennen kuin tajusimme ihonvärin olevan kirjaimellisesti pinnallisin tapa luokitella ihmisiä. Se on toki luonnollinen tapa, osa sitä visuaalista ensivaikutelmaa, jonka avulla yritämme suhtautua kohtaamiimme uusiin ihmisiin: mies, nainen, nuori, vanha, hyvin pukeutunut, humalassa… Mutta ensivaikutelma pettää kovin usein, eikä siitä kannata vetää sen syvällisempiä johtopäätöksiä.

Ei ole valkoista eikä minkään muunkaan väristä rotua, on vain ihmisrotu. Jo kauan ennen kuin geenitutkimus vahvisti tämän tosiasian, rodun käsite oli joutunut ahtaalle. Aika laillahan natsi-Saksassakin täytyi venyttää arjalaisen herrarodun speksejä, jotta itse Führerkin saatiin mahtumaan niiden sisälle.

Nyt tiedämme, että auringonvalo, mutaatiot, luonnonvalinta ja pelkkä sattuma tekivät alun perin tummaihoisista afrikkalaisista nykyisen kirjavan seurakunnan. Me blondit maidonlipittäjät täällä pohjoisessa olemme vain yhden sortin mutantteja – satunnainen ja paikallinen ilmiö.

Me suomalaiset olemme halki, poikki ja pinoon naitua sekametelisoppaa.

Historialliseen sattumaan perustuu myös sitkeä käsitys ”valkoisen rodun” ylemmyydestä. Historioitsijat pohtivat edelleenkin, miksi Eurooppa porhalsi viime vuosisatojen aikana Kiinan, kaikkein sivistyneimmän ja mahtavimman maan, ohitse ja valloitti maailman. Jos historia olisikin mennyt hieman eri tavalla, lännestä olisi voinut tulla Kiinan siirtomaa – ja epäilemättä ”keltaisen rodun” ylemmyyttä olisi silloin pidetty itsestään selvänä asiana.

Vieläkin herkullisempi on tieto siitä, että geneettisesti katsottuna olemme kaikki täysin sekarotuisia. Vanhan ja harhaanjohtavan ihonvärin, kielen, kallonmuodon ja ties minkä perusteella tehdyt ”rotuluokittelut” ovat syrjäytyneet geenikartoilla, jotka kertovat meille riemastuttavan totuuden.

Tornionjokilaaksossa on tapana puhua poikkinaiduista – avioliitoista yli rajajoen. Geenit kertovat vastustamattomasti, että me suomalaiset emme ole ainoastaan poikkinaituja, vaan halki, poikki ja pinoon naitua sekametelisoppaa. Se siitä ammoisina aikoina Uralilta länteen suunnistaneesta suomalaisten puhtaasta heimosta.

Voi Homo Sapiensia ja hänen ihoaan! Paljon siitä on riesaa ollut, ja on edelleenkin, mutta tekeehän se variaatioineen meistä kuitenkin hieman vähemmän yksitoikkoisia visuaalisia elämyksiä.

Teksti on julkaistu Ihonaika-lehden numerossa 2/2018. Jos et vielä saa lehteä, tee tilaus täällä tai liity jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.

Kuva: Freeimages