Edessäni kadulla kulki pitkäkoipinen hahmo. Melkein säikähdin, kunnes hoksasin: sehän olen minä.

Hahmo oli varjoni, en vain ollut nähnyt sitä ikuisuuksiin. En ollut koskaan ennen ajatellut, että ilman aurinkoa ihminen ei näe omaa varjoaan.

Ainoat varjoni ovat olleet tummat silmänaluset peilikuvassani. Olen kuluneena talvena kärsinyt ensimmäistä kertaa elämässäni mojovista kaamosoireista. Ennen tätä en ollut ymmärtänyt, miten todellista kaamosmasennus on – aikaisemmin luulin, että se on vain sitä, että väsyttää. Lokakuussa lakkasin nukkumasta, marraskuussa purskahdin itkuun, kun ystäväni Keniasta lähetti viestin, jossa kertoi olleensa rannalla. Aurinko, valo ja lämpö tuntuivat niin saavuttamattomilta, mahdottomilta. Joulukuussa olin niin väsynyt, että kävelin kaduilla päin lyhtypylväitä kuin jokin vähä-älyinen hahmo vanhoissa Väiski Vemmelsääri -piirretyissä.

En ollut koskaan ennen ajatellut, miten paljon ja mihin kaikkeen tarvitsemme valoa. Totta kai tiesin, että ilman sitä elämä maapallolla olisi mahdotonta. Muistin jotain etäistä kasveista ja yhteyttämisestä, miten se nyt menikään? Tiesin, että kevään ensimmäisinä päivinä ihmiset ovat paremmalla tuulella, suomalaisetkin saattavat katsoa kadulla silmiin ja hymyillä.  

Mutta en ollut ajatellut, että tarvitsen valoa ihan niin kuin tarvitsen vettä ja ruokaa ja puhtaat sukat aamuisin. Ilman aurinkoa sairastumme, niin yksinkertaista se on. Yhteys on selkein monien ihosairauksien ja kaamosmasennuksen tapauksissa, mutta valo – tai sen puute – tulee ilmi myös yllättävämmissä yhteyksissä. Luin juuri amerikkalaisen gastroenterologin kirjaa, jossa hän kehotti kaikkia vakavista suolistosairauksista kärsiviä oleilemaan auringossa. Matalat D-vitamiinitasot, jotka vaivaavat erityisesti meitä pohjoisilla leveyksillä eläviä, siistiä sisätyötä tekeviä ihmisiä, ovat yhteydessä moneen muuhunkin vaivaan.

En ollut ajatellut, että tarvitsen valoa ihan niin kuin tarvitsen vettä ja ruokaa ja puhtaat sukat aamuisin.

Tietysti olen tänä talvena alkanut, monien muiden kaamoksesta kärsivien lailla, fantasioida muutosta johonkin hieman armollisempaan ilmastoon. Olen istunut aamuisin kirkasvalolampun vieressä ja googlaillut, kuinka paljon maksaisi kaksio Malagassa. Haaveillut istuvani aamuteellä parvekkeella, kääntäväni kasvot kohti aurinkoa. Ehkä se vielä tapahtuukin. Mutta täällä pimeyden keskellä on kuitenkin niin paljon rakasta. Ystävät, perhe, netin kautta hoidettavat veroilmoitukset. Ystäväni mietti yhtenä päivänä, miten onkin niin, että mitä surkeampi sää, sitä paremmin toimiva yhteiskunta? Ja mitä parempi ilmasto, sitä todennäköisemmin joutuu jonottamaan virastoissa, sietämään huonoja putkistoja ja kohtaamaan räikeää epäarvoisuutta. Kenties meillä ankarassa ilmastossa elävillä on ollut eri tavalla motivaatiota saada arki rullaamaan mahdollisimman sujuvasti. 

Olen muutenkin miettinyt sitä, kuinka ihmiset ja luonto sopeutuvat valoon ja sen puutteeseen. Afrikassa puiden lehvästö on leveä, niin että se luo mahdollisimman suuren varjon, jonka alle ihmiset ja eläimet saattavat paeta päivän paahtavaa kuumuutta. Suomalaiset puolestaan ovat maailman mittakaavassa poikkeuksellisen pitkää kansaa. Ehkä siksi, jotta voimme kurottaa, kurottaa, kurottaa kohti valoa, kuin vähän liian aikaisin kylvetyt siemenet.  

Nekin selviävät.

Teksti on julkaistu Ihon aika -lehden numerossa 1/2022. Jos et vielä saa lehteä, tee tilaus täällä tai liity jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.