19.06.

Nivelpsoriasis astuu raitiovaunuun

Ennen nivelpsoriasis-diagnoosia olin ahkera julkisen liikenteen käyttäjä. Kotikaupungissani Espoossa julkinen liikenne on mitä on, mutta Helsingissä se toimii. Rakastin raitiovaunulla ajamista.

Ehkä se on jonkinlaista verenperintöä, nimittäin isäni äiti oli rahastaja ja monta vanhempaa sukulaista on löytynyt sporan palkkalistoilta. Raitiovaunu on minulle ehdottomasti spora, eikä skuru tai ratikka.

Muistan elävästi tammikuisen päivän joitakin vuosia sitten, jolloin liikuin vielä yhden kyynärsauvan kanssa. Olin nousemassa raitiovaunuun Mannerheimintiellä Stockan edessä. Oikea jalka oli alimmalla askelmalla, molemmilla käsillä tukeva ote kaiteista ja vasen jalka valmiina nousemaan toiselle askelmalle.  Silloin oikea jalka petti silmänräpäyksessä vailla ennakkovaroitusta ja vasen jalkani putosi polvea myöten alas kiskoille. Jäin jumiin, mutta en ehtinyt säikähtää. Takanani oli mies, joka otti saman tien kiinni minusta ja viittoili kuljettajalle vaunun ohjaamoon. Takasillalla seisoi toinen mies, joka tilanteen huomattuaan kumartui ja auttoi minua etupuolelta. Yhdessä nämä herrasmiehet saivat minut irti pinteestä ja auttoivat vaunuun.

Pöllämystyneenä kiittelin heitä ja matka jatkui. Vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka onnekas olin ollut. Jos näitä auttajia ei olisi ollut, vaan olisin ollut yksin ja kuljettaja ei olisi huomannut tilannetta, miten olisi käynyt. Kun monen tonnin painoinen vaunu lähtee liikkeelle, se todella lähtee liikkeelle ja jalkani olisi varmaankin lähtenyt mukana.

Kyllä siinä muutama itku tuli illalla ja monta muuta itkua myöhemmin. Jalkakin on pettänyt alta ties kuinka monta kertaa sen jälkeen.

Seuraavana päivänä oli sattumalta reumalääkärin vastaanotto ja siinä kun selittelin sääressäni näkyviä jälkiä, totesimme yhteen ääneen, että korkeisiin raitiovaunuihin kiipeäminen oli nyt tässä.