Olin hieman yli kuusikymppinen kun sain psorin. Se alkoi pikkuisesta pläntistä hiusrajassa ja selässä. Minulla oli aina ollut erinomainen iho, perintönä olin saanut hyvät geenit. Kukapa olisi heti arvannut, että psori oli aloittanut hyökkäyksensä. Rapsuttelin kuivia hilseileviä läiskiä ja kun niitä alkoi olla kymmenkunta, alkoivat jalkani kävellä kohti terveyskeskusta. Olihan se kolaus itsetunnolle kun ruusufinni vielä valloitti naamataulun. Tuli mieleen, että nyt kun jäin eläkkeelle, en ole tärkeä enää työelämässä ja terveyskin meni saman tien.

Kovistelin itseäni, että älähän nyt, kyllä tähän varmaan konstit löytyy. Normaalikuviot mentiin läpi, eli kokeiltiin ilman reseptejä myytäviä voiteita ja kortisonia. Ne eivät auttaneet. Aika nopeasti pääsin ihopolille, jossa oli ihana lääkäri. Hän osasi ottaa kyllä potilaansa ja siinä naurettiin ja melkeinpä itkettiinkin vastaanotolla.

Sain kuulla, että ihan oikeasti hätä ei olekaan tämän minun psorini näköinen, vaan nyt aletaan hommiin. Aluksi oli paljon ensin kokeita, joissa suljettiin pois eri vaihtoehtoja ja koepala lähetettiin tutkittavaksi. Meillä Suomessa on hoito kyllä todella korkeatasoista.

Liityttyäni psoriasisyhdistykseen sain valolampun kotiin. Löytyi myös tehokas kortisonivoide. Psori ei kuitenkaan ottanut parantuakseen. Nyt minulla on käytössä metotreksaatti neljättä kuukautta. Olen kuin uusi ihminen. Läikät on lähteneet käpälämäkeen ja vain pieniä pilkkuja löytyy vielä sieltä täältä. Kesä oli kehno, mutta joka ikisen auringon säteen sain säilöttyä nahkaani.

Sanoisin kaikille psorin runtelemille, että toivoa on ja hoitoa löytyy. En pidä enää psoria vihollisena, vaan jotenkin kaverina, kun sen kanssa kuitenkin pitää tallata samaa polkua elämä loppuun saakka.