Mihin me kuulumme?

Mihin me kuulumme?

Ostin muutama vuosi sitten vanhan pyöröhirsimökin. Ajattelin hankkivani paikan, jossa voisin levätä ja hengähtää kaupunkielämän kiireistä. Vähitellen ymmärsin saaneeni kaupan mukana jotain paljon arvokkaampaa kuin rakennuksen tai rantatontin. Sain nimittäin ympärilleni yhteisön.

Kaupungeissa olemme tottuneet elämään lähekkäin, mutta usein melko etäällä toisistamme. Naapurin nimen tunteminen ei ole itsestäänselvyys, eikä avun pyytäminen tai tarjoaminen kuulu enää samalla tavalla arkeen kuin ennen.

Mökkipaikkakunnallani olen saanut huomata, että toisenlainenkin tapa elää on edelleen olemassa. Kun myrsky kaataa puun tielle tai jokin rakennusprojekti osoittautuu odotettua haastavammaksi, apua ilmaantuu usein ennen kuin sitä ehtii edes pyytää.

Lääkärin työssä olen vuosien aikana oppinut, että ihmisen hyvinvointi rakentuu monesta tekijästä. Puhumme paljon liikunnasta, ravinnosta ja unesta, eikä syyttä, sillä ne ovat terveyden kulmakiviä.

Silti yksi hyvinvoinnin tärkeimmistä rakennusaineista jää helposti vähemmälle huomiolle: kokemus siitä, että kuuluu johonkin ja on merkityksellinen toisille ihmisille.

Yksi hyvinvoinnin tärkeimmistä rakennusaineista jää helposti vähemmälle huomiolle: kokemus siitä, että kuuluu johonkin ja on merkityksellinen toisille ihmisille.

Tutkimukset osoittavat, että vahvat ihmissuhteet tukevat terveyttä ja hyvinvointia. Pelkästään se, että ympärillä on ihmisiä, ei riitä, vaan keskeistä on kokemus kuulumisesta, vastavuoroisuudesta ja siitä, että on merkityksellinen toisille. Ihminen voi hyvin silloin, kun hän saa tarvittaessa tukea, mutta myös silloin, kun hänellä on mahdollisuus olla hyödyksi muille.

Juuri tässä piilee mielestäni vapaaehtoisuuden syvin merkitys. Usein puhumme vapaaehtoistyöstä auttamisena, mutta samaan aikaan se on yksi tehokkaimmista tavoista vahvistaa omaa hyvinvointia. Kun ihminen käyttää aikaansa, osaamistaan tai läsnäoloaan toisen hyväksi, hän tulee samalla rakentaneeksi yhteyttä ympärilleen.

Ihminen voi hyvin silloin, kun hän saa tarvittaessa tukea, mutta myös silloin, kun hänellä on mahdollisuus olla hyödyksi muille.

Vuosien varrella olen tavannut lukemattomia ihmisiä, jotka ovat löytäneet vapaaehtoistoiminnasta uuden suunnan elämäänsä. Erityisen usein tämä korostuu elämän taitekohdissa kuten eläkkeelle siirtymisen jälkeen.

Työvuosien aikana merkityksellisyyden kokemus syntyy usein ammatin kautta. Kun työ jää pois, moni joutuu pohtimaan uudelleen, missä häntä tarvitaan ja mihin hän kuuluu. Vapaaehtoistoiminta tarjoaa tähän yhden vastauksen, mutta yhtä hyvin vastaus voi löytyä kyläyhdistyksestä, naapurin auttamisesta tai lastenlasten harrastuksiin osallistumisesta.

Ajattelenkin, että hyvinvointi ei synny vain yksilön valinnoista, vaan myös ihmisten välisistä suhteista. Jokainen yhteisö rakentuu lukemattomista pienistä teoista, jotka jäävät tilastojen ja otsikoiden ulkopuolelle. Silti juuri niistä muodostuu näkymätön turvaverkko, joka kannattelee silloin, kun elämä koettelee.

Ehkä yksi hyvän elämän tärkeimmistä kysymyksistä ei olekaan, kuinka itsenäisiä pystymme olemaan. Tärkeämpää on pohtia, missä meitä tarvitaan ja keiden kanssa jaamme tämän elämän niin, että molemmille jää kohtaamisesta jotain hyvää.

Pippa Laukka on liikuntalääketieteen erikoislääkäri, kirjailija, kolumnisti ja tv-juontaja.

Teksti on julkaistu Ihon aika -lehdessä 3/2026. Jos et vielä tilaa lehteä, tee kestotilaus tai liity jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.