Hermot menee – ja sitten ne palautetaan

Hermot menee – ja sitten ne palautetaan

Saimaa-yhtye laulaa, että ”hermosto itseksensä väräjää”. Laulun aiheena on elämän kaaoksellisuus ja pyrkimys hallita mahdotonta. Minä kiinnitin sanoituksessa huomiota siihen, että hermosto on mainittu. Se elää omaa elämäänsä eikä sitäkään voi hallita. Vai voiko?

Tietoisuus hermostosta on jo pitkään ollut niin sanotulla Hesari-tasolla, eli se on virallinen puheenaihe. Somen sähköinen sienirihmasto tietää tuottaa myös minulle tietoa, jonka avulla voin elvyttää, kouluttaa ja parantaa itseäni nimenomaan hermoston kautta.

Minun hermostoni on aina ollut sekaisin. Se on yksi tapa sanoa se. Tai sitten on vain Teemu, joka on mitä on. Olen kärsinyt traumaperäisen stressin oireista koko elämäni.

Vasta aikuisena olen oppinut, miksi lamaannun yhtäkkiä tai menen vinkuville ylikierroksille todella helposti. Olen oppinut toimimaan tilassa, jossa kehossa on mantelitumakkeen masinoima hälytys päällä, ja pitämään sitä normaalina.

Olen oppinut toimimaan tilassa, jossa kehossa on mantelitumakkeen masinoima hälytys päällä, ja pitämään sitä normaalina.

Hermostopuhe on tullut kuten nappiverkkarit aikoinaan; ensin niitä näki hyväperseisillä soihdunkantajilla. Sittemmin niistä tuli Prisman hyllyn kautta kaikkien arkijuustoa, kunnes nykyään nappiverkkareiden käyttäjän voi nähdä jo edustavan tiettyä yhteiskuntaluokkaa, vaikka Suomessa ei yhteiskuntaluokkia Hesari-tason mukaan edelleenkään ole.

Onko se varmasti jokaisen itsensä tehtävä säätää konettaan sympaattisen ja parasympaattisen hermoston tilan välillä, jotta voi ulosmitata itsestään yli sata prosenttia bruttokansantuotteen ja täyden elämisen nimissä? Vai onko puolitieteellisen hermostopuheen jalkautuminen tavistasolle lopulta ovi, jonka avaaminen johdattaa myötätunnon ja paremman elämän äärelle?

Oma oireiluni on pahentunut iän myötä, ja siksi pysähdyn tuijottamaan somessa mainosta sovelluksesta, joka auttaa vapauttamaan jumittunutta vagus-hermoani. Se osuu, sillä haaveilen siitä, että olisin enemmän oma itseni eikä tarvitsisi ajella loppuelämää kortisolipäissään ja aivot sumussa.

Onko tietoisuus hermoston itsesäätelystä lopulta vain oire yksinäisyydestä? Minun vagukseni rauhoittamiseen ylivoimaisesti paras lääke on toisen ihmisen rauhoittavat sanat tai kosketus, ihmisseura ylipäänsä. Ihmisten olisikin kuulunut säätää lapsena minun tehdasasetukseni sellaiseen jiiriin, että vagukseni osaisi nyt olla rauhallisempi. Mutta he eivät osanneet.

Osittain hermostomuodissa on kyse kapitalistin palautuksesta. Se on sitä, että kun me ylitämme omia rajojamme ja totumme siihen, joku vikkeläpentti haistaa rahan ja myy meille vanhat viisaudet ja totuudet takaisin uusilla nimillä.

Kun me ylitämme omia rajojamme ja totumme siihen, joku vikkeläpentti haistaa rahan ja myy meille vanhat viisaudet takaisin uusilla nimillä.

Aikoinaan eräs 29-vuotias lempeyden lähettiläs myi lehdissä ajatusta siitä, että oli oivaltanut laittaa puhelimesta ilmoitukset äänettömälle yöllä, niin saa paremmin nukuttua. Meidän mummolta tämän viisauden, tai siis itsestäänselvyyden, olisi saanut ilmaiseksi.

Itse olen hermosto-ongelmien kanssa erikoistapaus. Vai olenko? Yritän tässä sanoa sinulle ja itsellenikin, että ehkä hermostotiedosta ei kannata tehdä elämänlankaa, mutta kyllä sen avulla voi olla helpompi parsia ratkenneita kohtia kasaan. Kysy mummolta kuitenkin ensin.

Teemu Vesterinen on stand up -koomikko, tuottaja ja käsikirjoittaja.

Teksti on julkaistu Ihon aika -lehdessä 1/2026. Jos et vielä tilaa lehteä, tee kestotilaus tai liity jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.