”Nyt ei olla köyhiä eikä kipeitä!” uhoaa suomalainen, kun elämä hellii nousuhumalassa tai lottokupongin tarkastuksessa.

Tuo sanonta löytyy Ilmari Kiannolta vuodelta 1936, valistaa minua Suomalainen fraasisanakirja, mutta on varmasti vanhempaa perua. Köyhyys ja kipeys kun on ollut jokseenkin jokaisen osa meidän päiviimme saakka. Isoäitini syntymän aikoihin niin kansaneläke kuin aspiriinikin olivat vielä kaukaista tulevaisuutta.

”Köyhät teillä on aina keskuudessanne”, sanoi Jeesus. Mutta ei välttämättä enää kauan. Yksi YK:n suurista tavoitteista, absoluuttisen köyhyyden poistaminen maailmasta, on edennyt hämmästyttävän tasaisesti vuosikymmenestä toiseen. Miljardit ihmiset ovat nousseet pelkästä hengissä pysyttelemisestä kohti yhä ihmisarvoisempaa elämää.

Se ei suinkaan tarkoita, että maailma olisi valmis; vaurauden vähänkään oikeudenmukaiseen jakamiseen ihmisten kesken on vielä pitkä matka – mutta ainakin olemme taapertamassa oikeaan suuntaan.

Entäpä tuo toinen perusvitsaus, kipu? Kuka sitä kaipaa, miksi siitä ei ole lopultakin jo päästy eroon?

Teologit pähkäilevät teodikean ongelmaa. Jos Jumala on hyvä ja kaikkivoipa, miksi maailmassa on pahaa, miksi joudumme kärsimään? Kovasta yrittämisestä huolimatta tyydyttävää uskonnollista selitystä ei ole löytynyt, mutta tieteen ansiosta olemme ainakin ymmärtäneet yhden keskeisen kärsimyksen osan, kivun, välttämättömyyden.

Ruotsin Kiirunasta löytyy Vittangin kylä, jonka vajaasta 800 asukkaasta 40 ei tunne lainkaan kipua. Heillä on kongenitaalinen analgesia, synnynnäinen kiputunnottomuus. Mahtava juttu, ajattelet kenties, mutta itse asiassa se on kaikkea muuta.

Kiputunnottomuudesta saattoi olla hyötyä Millennium-trilogian Lisbeth Salanderin psykopaattiselle velipuolelle Ronaldille, mutta harva meistä on ammatiltaan tappaja tai edes vapaaottelija.

Kipu on ruumiin palovaroitin: hätätila, toimi! Vittangilainen voi vaikka lyödä varpaansa irti halkoja mökillä hakatessaan, eikä huomaa mitään ennen kuin kuolee verenhukkaan. Hän ei koskaan hakeudu ajoissa lääkäriin vatsakipujen varoittamana. Ruumiilla ei ole keinoja kertoa aivoille vaarasta. Eliniän odote on surkea.

Kipu on ruumiin palovaroitin: hätätila, toimi!

Ollaan siis tyytyväisiä, kun tunnemme kipua. Mutta tarvitseeko sen olla niin sietämätöntä ja jatkua loputtomiin kuin varoitin, joka huutaa yhä vaikka VPK on jo paikalla? Vähempikin riittäisi. Onneksi lääketiede tekee sen mihin luonto ei ole vaivautunut, kehittää yhä tehokkaampia ja täsmävaikuttavampia kipulääkkeitä.

On vielä yksi vähän hassu kipuun liittyvä ongelma. Emme osaa mitata sitä. ”Sattuuko pahasti?” Vastauksesta ei voi päätellä paljoakaan. ”Suomalainen mies ei koskaan sano että sattuu”, hymyili minulle filippiiniläinen sairaanhoitaja tikkejä poistaessaan. Olemmeko me tunnottomia vai pelkästään karskeja?

Lääkärin työtä helpottaisi tavattomasti tietää kivun ankaruus yhtä tarkasti kuin ruumiinlämpö tai verenpaine. Nyt hän voi vain kysyä, asteikolla yhdestä kymmeneen. Asteikko vain pitäisi saada kalibroitua jollain kaikille yhteisellä kivulla. Olisikohan krapulapäänsärystä sellaiseksi?

Esko Valtaoja on emeritusprofessori ja tietokirjailija.

Teksti on julkaistu Ihon aika -lehden numerossa 2/2023. Jos et vielä saa lehteä, tee tilaus täällä tai liity jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.