Auttaako oksentaminen ihosairauteen?

Auttaako oksentaminen ihosairauteen?

Ongelmista puhuminen auttaa. Ahdistava tai muu kertomista janoava asia on ikään kuin energiaa, joka on kasautunut paineeksi kehoon ja mieleen.

Se vapautuu, kun sen pullauttaa ulos. Parasta on, jos joku kuulee sen. Itsekseenkin voi puhua ja päiväkirjaa voi kirjoittaa, mutta joku taika siinä on, että kun avautumiselle on elävä vastaanottaja, helpottava ja parantava vaikutus on isompi, ikään kuin oikeanlainen. 

Minä näen nykymaailmassa eli käytännössä somessa paljon oksentamista. En oikeasti näe, kuinka puhutaan norjaa tai roiskitaan värihaukotuksia viinijuustojen päälle, vaan tarkoitan terapiapuheesta tutuksi tullutta vyöryttävää avautumista, jota kutsutaan oksentamiseksi.

Se on sitä, kun ryöpytetään toisen kasvoille kaikki ilman siivilöintiä tai muokkausta eikä oteta toista huomioon.

Ahdistava asia on ikään kuin energiaa, joka kasautuu paineeksi kehoon ja mieleen.

Tärkeintä on toki saada asiansa ulos systeemistä, ja tyylipisteet ovat toissijaisia, mutta oksentamalla tulee helposti myös käyttäneeksi toisten huomiota hyväksi sekä vahvistaneeksi omaa uhritarinaa. 

Omassa elämässäni olen joutunut tutustumaan trauman käytökseen ja traumatisoitumisen seurauksiin. Jäsentymätön, käsittelemätön trauma, joka ei ole vielä alkanut parantua, on todella uskottava ollessaan kuskin paikalla.

Se saa näkemään suden siellä, missä sutta ei ole. Trauma painaa järjen päätä pinnan alle ja pitää itsestään meteliä koko ajan. Ja silloin lasti tunne-oksua on alati valmis syöksymään esiin.

Somessa yökitään urakalla. Yksi paasaa vääryydestä ja toinen ulostaa kipuaan vihaisilla vitseillä.

Vihaa polttoaineena käyttävä vitsi ei yleensä ole hauska eikä paasaaminen avaa kuulijan sydäntä. Toki oksuliin voi moni samastuakin, ja sen peilaavaa vaikutusta yksinäisen lukijan murheeseen ei sovi vähätellä.  

Kun raskas tunne saa päättää keinon, se valitsee mieluusti hyökkäyksen.

Viestinnän näkökulmasta oksentaminen ei liene tehokasta. Kun raskas tunne saa päättää keinon, se valitsee mieluusti hyökkäyksen, jolloin vastaanottajan puolustus herää, ja näin kipeän kehä on valmis. 

Seuraan feministejä, jotka tuovat tuskaansa ja asiaansa näkyville somessa ja komiikkalavoilla. Ajattelen, että tarve feminismiin kumpuaa yhteisestä traumasta.

Jotkut hyökkäävät ja huutavat eli ovat vasta traumasta parantumisen alussa. Toisilla on traumaan jo etäisyyttä, mikä näkyy olemuksessa ja viestissä.

Aiheeseen liittyvä tunne on istutettu apukuskin paikalle, lauseet hengittävät ja vastaanottajat otetaan paremmin huomioon.

Henkisyysteollisuudessa ja lääketieteessä on näkemyksiä siitä, että kehon sairaudet olisivat mielen aiheuttamia. Uskon siihen jossain määrin, mutta joskus taas en yhtään.

Stressi ja ahdistus kyllä näkyvät ihossa, mutta en usko, että psoria voi parantaa positiivisuudella. Sitä, onko vaikkapa psoriasis trauman aiheuttama tai seurausta siitä, että olen kieltänyt itsestäni yhden puolen, en jaksa pidemmälle edes miettiä, etten tule hulluksi.

Puhumattomuus ahdistaa. Se aiheuttaa kehoon kireyttä niin, että kun kurottaa autossa turvavyötä, rintaranka paukahtelee. Miksei se siis vaikuttaisi jollain tavalla myös ihoon, oksulla tai ilman. 

Teemu Vesterinen on stand up -koomikko, tuottaja ja käsikirjoittaja.

Teksti on julkaistu Ihon aika -lehdessä 3/2021. Jos et vielä tilaa lehteä, tee kestotilaus tai liity jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.