Väsy on käynyt käpälään

Väsy on käynyt käpälään

Kuuluuko keski-ikäisyyteen jatkuva raskaus? Se, että perässä vedettävä kivireki on kasvanut lossin kokoiseksi lautaksi täynnä omia ja perheen murheita, työn murhaavaa kuormitusta ja jatkuvaa tiedätsä sellaista kun ei jaksa mitään.

Jos kuuluu, miksei koulussa varoitettu, että tulevaisuudessa kaikilla on niin paljon koko ajan kaikkea ettei ehdi eikä jaksa mitään?

Pohdin nykyään usein ystävien kanssa sitä, miksi kaikki tuntuvat olevan ihan loppu. Koko sakki tuntuisi olevan joko juoksemassa seinään, toipumassa loppuunpalamisesta tai sitten vain sinnittelemässä toinen jalka haudassa, koska on pakko.

Pohdinnan ytimessä on kysymys siitä, onko ajassamme, tässä maassa ja nykyajan paineiden keskellä erityisen raskasta elää, vai onko kyse vain tavasta puhua.

Onko ajassamme, tässä maassa ja nykyajan paineiden keskellä erityisen raskasta elää, vai onko kyse vain tavasta puhua?

Ehkä elämän arvaamattomuus tulee jokaiselle sukupolvelle yllätyksenä, mutta me sanoitamme sitä dramaattisesti. Itse olen ulospäin melko dramaattinen aina silloin, kun kaipaan huomiota.

Ehkä minun tuttuni ovat vain harvinaisen tuskainen otos muuten keskimäärin hyvin jaksavien keski-ikäisten joukossa. Tai sitten syynä olen minä: minulle jäävät mieleen raskaat kohtalot ja valittajien loputon surkeus.

Samaan aikaan Suomessa on lama ja Venäjän pelko. Tilanteen ahdistavuus valuu helposti kielenkäyttöön niin joukkoviestintävälineissä kuin keskusteluissa padelin jälkeen. Ja mikä on kielessä, on myös mielessä.

Itse olen hujahtanut samaan mielentilaan kuin 90-luvun laman aikaan, jolloin ilmapiirin paino tuntui minussa raskaana. Sieltä käsin mietin, että silloin selvittiin, mutta toisaalta murehdin, äityykö meno trumpien, persujen ja metsäpalojen myötä ohimeneväksi farssiksi vai menevätkö asiat kunnolla vihkoon nopeammin kuin osaan kuvitella.

Ehkä elämän arvaamattomuus tulee jokaiselle sukupolvelle yllätyksenä, mutta me sanoitamme sitä dramaattisesti.

Ei ole ihme, että väsyttää. Siinä vaiheessa en kuitenkaan enää tiedä, pitäisikö antaa läpsy vai hali, kun ihmiset raportoivat jaksamisensa rajakokemuksista kertomalla, kuinka hirvittävän rankan arkielämän syöksykierrettä kirittävät matkat Kreikkaan ja kiire kuskata 10-vuotiasta kuuteen eri harrastukseen.

Kaupan päälle vielä puhelimen selaamisen lomassa pitäisi purkaa tunnelukkoja ja käsitellä triggerpisteet, jotka nousevat pintaan vanhemmaksi tulemisen takia tai parisuhteen syvennyttyä.

Ehkä heitä ei politiikka jaksa kiinnostaa, kun on tärkeämpää meneillään, mutta minun tekee mieli huutaa heille, että nyt on ruuvi väännetty aivan liian kireälle. Mitä jos emme veisi suorittamista enää kyborgitasolle, tämä häpeänsekainen pohjoismainen perfektionistipeli kun on jo ankaruudessaan omaa luokkaansa.

Olen konservatiivinen, mitä vanhoihin tapoihin tulee. Olisi hyvä muistella perustaitoja. Sitä, että osataan rytmittää eli tiedetään, milloin levätään ja milloin tehdään töitä. Kaikkea ei voi saada. Itse perustin lauantaille karkkipäivän. Siihen loppui itseruoskinnan ja sisäisen himopuheen vuoropuhelu.

Onneksi kuitenkaan kaikki eivät ole aivan poikki. Suurin osa voi todennäköisesti hyvin. Ehkä maailma ei ole aivan paskana. Mutta kyllä se aivan varmasti yllättää.

Teemu Vesterinen on stand up -koomikko, tuottaja ja käsikirjoittaja.

Teksti on julkaistu Ihon aika -lehdessä 1/2025. Jos et vielä tilaa lehteä, tee kestotilaus tai liity jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.