Totesin alkuvuodesta kollegalleni, kuinka helpottavaa on ollut luopua onnellisuuden tavoittelusta.

Väsyin siihen, että kulutin enemmän aikaa onnen etsimiseen kuin läsnäoloon.

En tietenkään pahastu ilosta tai toivo vastoinkäymisiä. Ajattelen, että merkityksellisyyden kokemisesta on tullut minulle onnellisuutta tärkeämpää.

Olen saanut pohtia aihetta eri näkökulmista ystävieni, opiskelijoideni ja työnohjaajani kanssa. Tästä olen kiitollinen, sillä olen todennut, että minulle merkityksellisyys rakentuu yhteydestä, joka kestää keskeneräisyyttä.

Ystäväni kuoli joulun alla, ja merkityksellisyyteen keskittyminen sekä luvan anto keskeneräisyydelle ovat samalla olleet ystäväni perintö läheisilleen.

Vielä sairautensa viimeisinä hetkinä ystäväni nautti tilanteista, jolloin hän sai olla yhteydessä ja tulla kohdatuksi myös muutoin kuin yksinomaan sairautensa kautta.

Nämä yhteyden hetket lievittävät sekä hänen että meidän läheisten yksinäisyyttä ja kärsimystä. Olimme yhdessä yksin – erillisiä, mutta läsnä toisillemme.

Yksinäisyyden kokeminen lienee elämän suurimpia tragedioita. Siihen voi johtaa moni asia, kuten sairastuminen, ja sen voi kohdata myös sairastuneen läheinen. Yksinäisyyttä voi kokea, vaikka ympärillä olisi suurilukuinen joukko ihmisiä.

Yksinäisyyden kokeminen lienee elämän suurimpia tragedioita.

Jokaisen kokemus yksinäisyydestä on oma. Samalla olemme yhdistävän asian äärellä, sillä todella moni meistä on kokenut tai kokee yksinäisyyttä.

Ei ole myöskään tavatonta, että yksinäinen kokee syyllisyyttä tilanteestaan tai jopa syyttää siitä itseään.

Yksinäisyys on mittava yhteiskunnallinen epäkohta, joka ei saa jäädä vain yksilöiden ratkaistavaksi. Samalla olen työssäni nähnyt, kuinka yksinäisyyttä on mahdollista vähentää ja ennaltaehkäistä jo yhdenkin merkityksellisen kohtaamisen myötä. Vertaistuki on tästä hyvä esimerkki.

On harhaluulo, että muita voi rakastaa vain, jos ensin rakastaa itseään. Monelle avun pyytäminen ja ottaminen vastaan on itse asiassa paljon vaikeampaa kuin avun antaminen.

Olen kohdannut monen monta ihmistä, joilla on riittänyt kärsivällisyyttä, hyvää tahtoa ja anteeksiantoa muille, mutta ei itselle.

Olen kohdannut monen monta ihmistä, joilla on riittänyt kärsivällisyyttä, hyvää tahtoa ja anteeksiantoa muille, mutta ei itselle.

Puhun terapiatyössäni paljon itsemyötätunnosta ja kannustan ihmisiä osoittamaan ystävällisyyttä myös itselleen.

Valtavan yleistä on, että silloin, kun olemme kovilla ja voimat ovat vähissä, vaadimme itseltämme yhä enemmän, entistä kovemmin sanankääntein. Tällöin hylkäämme itsemme ja sivuutamme omat tarpeemme.

Sen sijaan hetket, jolloin koemme olevamme turvassa ja tulemme kohdatuiksi omilla ehdoillamme, vähentävät yksinäisyyttä, hälventävät häpeää ja lohduttavat kärsimyksissä.

Kenenkään ei tarvitse tänäkään vuonna olla paras versio itsestään – ei edes pyrkiä siihen, vaan jos mahdollista, olla parempi ystävä itselleen.

Tiina Vilponen on teologi, seksuaaliterapeutti, kouluttaja ja terveysviestinnän ammattilainen.

 

Teksti on julkaistu Ihon aika -lehden numerossa 1/2024. Jos et vielä saa lehteä, tee tilaus täällä tai liity jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.