Näin minä liikun: kolme psoriasista sairastavaa esittelee oman lajinsa

Leena Mänkäri-Nyberg, 60, Askola

”Olen aina tykännyt sellaisesta liikunnasta, jossa käytetään jotain lisäpainoa. Muistaakseni vuonna 2010 luin ensimmäisen kerran lehdestä kahvakuulaurheilusta, ja jo juttua lukiessa tuli olo, että tämä saattaisi olla minun lajini.

Aloin ensin käydä lähikuntosalillani ihan tavallisessa kahvakuulajumpassa. Siellä ohjaaja laittoi meidät harjoittelemaan sellaisia liikkeitä, joita kahvakuulakisoissakin tehdään, muun muassa tempauksia ja erilaisia työntöjä. Innostuin ja päädyin ennen pitkää mukaan kahvakuulaseuran toimintaan, ja sitten se oli menoa.

Olen aina tykännyt sellaisesta liikunnasta, jossa käytetään jotain lisäpainoa.

Olen sairastanut nivelpsoriasista 2000-luvun alusta asti, vaikka ensimmäisinä vuosina en tajunnut, että kyseessä on psoriasis. Kun sormeni jossain vaiheessa alkoivat turvota ja jäykistyä, huolestuin ja hakeuduin lääkäriin. Siitäkin meni vielä useampi vuosi, ennen kuin hoito aloitettiin. Se on onneksi tehonnut, ja oireet pysyvät nykyään yllättävänkin hyvin kurissa.

Joskus kyllä huomaan, että puristusvoimani ei ihan riitä. Kahvakuulaurheilussa sitä ei onneksi tarvita: jos puristaa liikaa, saa vain rakkoja käsiin.

Liikkuminen tekee nivelille hyvää ja on parantanut jaksamista. Teen kahvakuulalla lajiharjoittelua yleensä kerran tai pari viikossa, ja siinä joutuu koko vartalo töihin. Sen lisäksi kävelen, käyn vähän kuntosalilla ja teen oheisjumppaa, kehonhuoltoa ja sen sellaista.

Kahvakuulaurheilu on enemmän tekniikka- kuin voimalaji – kun tekniikka on kunnossa, pienempikin nainen jaksaa nostaa 24 tai 32 kilon kuulaa.

Kahvakuulaurheilussa puristusvoimaa ei tarvita: jos puristaa liikaa, saa vain rakkoja käsiin.

Parasta kahvakuulaurheilussa on yhteisöllisyys. Harrastajia on ympäri Suomen, ja kisoissa kaikki tsemppaavat toisiaan tasapuolisesti. Kisat käydään yleensä aikaa vastaan: tietyssä ajassa pitää saada tehtyä mahdollisimman monta toistoa puhtaalla tekniikalla.

Ikähaitari on tässä lajissa laaja. Edellisissä SM-kisoissa, joita olin katsomassa, nuorin osallistuja oli 14 tai 15, ja vanhimmat reilusti yli kuusikymppisiä. Laji sopii myös lapsille ja nuorille, kahvakuulan paino vain määritetään ikään sopivaksi.

Kahvakuulaurheilu sopii kaikille, joita kiinnostaa käyttää liikunnassa lisäpainoja. Helpointa on etsiä lähin seura ja hakeutua sen harjoituksiin. Kahvakuulalla voi hyvin treenata itsekseenkin, mutta tekniikkaa on hyvä katsoa aina välillä muiden kanssa. Ainakin kerran kannattaa kokeilla!”

Erica Viita, 27, Ylöjärvi

”Arkeni on aktiivista: on työ, opiskelut, pienet lapset ja eläimiä, kuten puolivuotias suomenlapinkoiramme. Vaikka liikun muutenkin säännöllisesti, viimeistään koira takaa sen, että ulos on lähdettävä joka päivä.

Minulle puhkesi kymmenen vuotta sitten pisarapsoriasis, joka hävisi valohoitojaksojen ansiosta kokonaan. Olin oikeastaan unohtanut koko sairauden, kunnes kerran kaaduin ja ihmettelin jälkeenpäin, miksi kaatumisesta tullut arpi ei ottanut parantuakseen. Arpeen tuli psoriläiskä, ja siitä sairaus levisi isommille alueille.

Nivelpsoriasis diagnosoitiin puolitoista vuotta sitten. Oireita ei ole vielä saatu oikein hallintaan, ja pian on toivottavasti edessä uuden lääkkeen kokeilu.

Koiria meillä on ollut kotona lapsesta asti. Olen aina ajatellut, että kun lemmikin hankkii, sen kanssa pitäisi pystyä harrastamaan rodulle ominaisella tavalla. Samalla saa harrastuksen itselleenkin. Olemme käyneet pentukoulun alkeiskurssin, ja nyt syksyllä käymme tokossa eli tottelevaisuuskoulussa. Lisäksi tulevat tietysti päivittäiset lenkit ja ulkoilut.

Olen aina ajatellut, että kun lemmikin hankkii, sen kanssa pitäisi pystyä harrastamaan rodulle ominaisella tavalla.

Koiran kanssa on helppo liikkua oman voinnin mukaan. Joskus voimme juosta yhdessä metsässä, ja huonoina päivinä voin itse kävellä ja antaa koiran juosta vapaana. Päivittäinen ulkoilu ja metsälenkit rauhoittavat ja tekevät hyvää mielelle, oli sää mikä tahansa.

Koiraharrastukset eivät aina ole itsessään kovin ergonomisia. Usein pitää vaikka kyykistyä antamaan koiralle nami, ja silloin pitää miettiä, minkä asennon niveleni kestävät. Koiran kanssa harrastaminen vaatiikin tiettyä peruskuntoa, jotta en riko itseäni.

Tykkään siitä, että koiran kanssa ei tarvitse liikkua yksin, mutta en toisaalta joudu vertailemaan itseäni muihin. Aiemmin harrastin erilaista ryhmäliikuntaa, mutta niillä tunneilla ei aina oikein ymmärretty sitä, jos itse ei pysty sairauden takia samaan kuin muut. Monet eivät tajua, miten psori voi vaikuttaa vointiin, varsinkaan, kun se ei näy ulospäin.

Tykkään siitä, että koiran kanssa ei tarvitse liikkua yksin, mutta en toisaalta joudu vertailemaan itseäni muihin.

Suosittelen koiran kanssa harrastamista kaikille koiranomistajille tai sen hankkimista miettiville. Kannattaa selvittää, mitä mikäkin koirarotu tyypillisesti vaatii. Itse olen haaveillut omasta lapinkoirasta jo lapsesta asti ja tiennyt, että sen kanssa usein harrastetaan kaikenlaista.

Koira saa liikkumaan silloinkin, kun itsestä ei tunnu siltä. Liikkeelle lähteminen on kuitenkin aina kannattanut. Olen huomannut kuntoutusjaksoilla, että pystyn lopulta tekemään paljon enemmän kuin mihin ajattelen pystyväni.”

Elina Huusko, 45, Veteli

”Olen pesäpallosuvusta: olen itse pelannut pesäpalloa alakouluikäisestä asti, mies löytyi lajin parista ja nyt myös lapset pelaavat. Ennen lasten syntymää pelasin korkeimmillani ykkössarjaa, sen jälkeen olin monta vuotta pelinjohtopuolella ja vedin juniorijoukkueiden toimintaa. Jossain vaiheessa rupesin uudestaan pelailemaan maakuntasarjassa.

Vuonna 2014 olin kärsinyt pitkään kovista kivuista jalassa. Niitä hoidettiin rasitusvammana ja määrättiin liikuntakieltoa, vaikka kerroin, että jalka kipeytyy vain lisää, jos en liiku.

Sinä keväänä sain angiinan ja sen jälkitautina läiskäpsoriasiksen, ja sen jälkeen pääsin myös reumapolille. Jalassa todettiin pahat niveltulehdukset ja minulla nivelpsoriasis. Siihen aikaan olin päivittänyt Facebookiin, että hyvästi urheilu ja hyvästi pesäpallo.

Siihen aikaan olin päivittänyt Facebookiin, että hyvästi urheilu ja hyvästi pesäpallo.

Pari vuotta meni toipuessa ja asioita sulatellessa, kunnes jonain päivänä ajattelin, että haluan alkaa taas tehdä jotain, mistä nautin. Kasasimme uudestaan naisten pesäpalloporukan ja rupesimme treenailemaan yhdessä.

Joskus en pystynyt treeneissä käyttämään piikkareita, toisina päivinä seisoin pelkästään pesällä ja otin palloja kiinni. Ajattelin kuitenkin aina, että en anna periksi, ja pikkuhiljaa kunto alkoi palata takaisin, kun kuuntelin kropan tuntemuksia. Siitä asti olen pelannut pesäpalloa maakuntasarjassa, jossa pelejä tulee sopiva määrä.

Parasta pesäpallossa on se, miten hyvää se tekee mielelle. Treeneissä ajatukset nollaantuvat ja saa olla vapaasti sellainen kuin on, itkeä tai nauraa. Meillä on aivan mahtava porukka, jossa tsemppaamme toisiamme.

Pesäpallo motivoi myös pitämään huolta fyysisestä kunnosta. Käyn punttisalilla ja talvisin hiihtämässä, jotta jaksan kesäisin pelata. Säännöllinen harrastus on tuonut arkeen sopivasti rytmiä, ja sen myötä tulee lähdettyäkin liikkumaan.

Parasta pesäpallossa on se, miten hyvää se tekee mielelle.

Olen ajan myötä tajunnut, että en voi enää treenata tavoitteellisesti tai tehdä sataprosenttisia suorituksia. Liikunta on ennen kaikkea huoltavaa: kaikkein tärkeintä on mielen hyvinvointi ja kipujen hallinta. Siitä on valtavasti hyötyä, kun löytää itselleen sopivan lajin ja tyylin tehdä.

Pesäpallo on laji, jota kaikkien kannattaa ainakin kokeilla! Monella paikkakunnalla on höntsäporukoita, joissa pelaillaan ja kisaillaan leikkimielisesti. Pesäpalloa voi harrastaa vaikka koko perheen kanssa: lapset yleensä tykkäävät siitä, kun vanhemmatkin laitetaan hikoilemaan.”

Teksti on julkaistu Ihon aika -lehdessä 3/2024. Jos et vielä tilaa lehteä, tee kestotilaus tai liity jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.