– Sulla on psoriasis, kailotti aivan vieras ehkä kuuttakymppiä lähentelevä mies minulle osoittaen sormella käsivarsiani. Matkustajat oli juuri päästetty terminaalista putkeen joka johti Tallinnan lautalle. Siellä oli tiivis tunnelma kuin kalaämpärissä. Vuonna 2001 saadusta ihopsori-diagnoosista huolimatta kuljen usein hihat käärittynä ja käsivarsissa oleva ihottuma näkyy kauas. Niin tälläkin kertaa.

– No katos vaan, en olis tietänyt jos et olisi kertonut, vastasin miehelle. Mieleeni tuli ajatus autuaista puupäistä joilla on ikuinen kelluva tulevaisuus ja katseeni saattoi kertoa jotain, mutta mies ei sitä huomannut vaan jatkoi kailotustaan.

– Joo kyllä mä tunnistan psorin, mun yhdellä sukulaisella on sama tauti, hän jatkoi ja vaikutti tyytyväiseltä tietämyksestään.

Katukuvassa kulkee monenlaisia ihmisiä. Jollakin on näkyvä arpi, joku ontuu, joltakin puuttuu raaja, mutta voinko kuvitella itseni meneväni vieraan ihmisen luokse osoittamaan häntä sormella ja julistamaan että häneltä puuttuu käsi tai jotain vastaavaa?

Kymmenestä sormestani vain yksi on aina ollut psoriton, muissa sitä on enemmän tai vähemmän, samoin kämmenissä. Nivelpsori on vääntänyt kahdeksan sormea venkuralle, kaksi on suoraa – toistaiseksi. Käytän lastallisia rannetukia koska ranteetkin ovat vääntyneet.

Kun on sanottava käsipäivää, näen usein ihmisen katseesta että häntä inhottaa koskea käsiini. No, en minäkään halua niihin koskettavan jos ihottuma on märkivää ja veristä, mutta usein se on vain kuivaa ja sen huomaa selvästi.

Olen ottanut käyttöön tavan, että nostan rannettani ja sanon joo päivää vaan, jos näen että vastapuolta inhottaa. Useimmiten silloin tulee helpottunut reaktio, – joo ei kätellä kun sulla on ranteet kipeät, oletko loukannut ne jossakin?

Aikoinaan psoridiagnoosi oli vaikea sulattaa, mutta rankempiakin diagnooseja on tullut eteen. Joskus kuitenkin vielä tulee tilanteita, jolloin ihmisten suhtautuminen mietityttää.