Nivelpsoriasis kohtaa melkein kaltaisensa

Jokainen nivelpsoriasistarina on erilainen, siltä ainakin tuntuu.

Kolmannen biologisen lääkekokeilun alettua en suostunut pistämään piikkiä kotona, koska edellisen kokeilun sivuvaikutukset olivat niin rajut, että pelottaa vieläkin. Sairaanhoitaja pistää piikin terveysasemalla ja odottelen siellä sitten tapahtuuko mitään yllättävää, vai ei.

Terveysasemalla luulisi olevan korkeita tuoleja huonosti liikkuville, vaan eipä näin ole. Lähimmällä terveysasemalla ensimmäisessä kerroksessa on kaksi korkeampaa tuolia, ylemmissä kerroksissa ei yhtään. On kuulemma rajoitettua mitä terveysasemalle voi hankkia, minulle on sanottu.

Korkealla tuolilla on yleensä jonkun tavarat, tai lapsi istuu siinä jalkojaan ilmassa heilutellen. Tällä kertaa siinä oli erään naisen tavarat, mutta ilokseni hän suorastaan riensi siirtämään niitä pois kun köpöttelin kahden kepin kanssa paikalle.

Siinä sitten juteltiin niitä näitä ja nainen sanoi, että hän ymmärtää huonosti liikkuvaa, kun hänelläkin on nivelpsoriasis.  Hän kertoi kuitenkin voivansa hyvin, koska on piikittänyt kymmenen vuotta samaa biologista lääkettä. Joka kerta kun hän menee lääkäriin, lääkäri ihmettelee että vieläkö lääke tehoaa.

Kysyin lääkkeen nimeä ja kerroin että samainen lääke auttoi minulla kuukauden ja sen jälkeen teho loppui kuin seinään ja jäljelle jäi vain sivuvaikutukset.

– On minulla huonoja päiviäkin, mutta taidan olla aika onnekas, nainen sanoi. En taida edes tajuta kuinka onnekas olen.
– Kun huono päivä tulee, muista minua ja sitä kuinka liikun, niin jaksat ajatella kuinka onnekas olet, vastasin.

Myöhemmin kerroin lääkärille tavanneeni ensimmäistä kertaa ihminen joka on piikittänyt kymmenen vuotta biologista lääkettä ja voi hyvin.  Lääkäri kertoi tietävänsä joitakin vastaavia tapauksia.

Ajattelen usein sitä, kuinka innoissani olin joskus kun biologinen lääke tehosi. Nousin tuolista käsillä auttamatta ja pääsin kyykkyyn ja kumartumaan. Hihkuin riemusta kun kerroin tutuille tästä ihmelääkkeestä. Kun reilun kuukauden kuluttua tajusin, että teho hiipuu, se oli yksi rankimmista tilanteista koko sairastumiseni aikana. Olin jo ehtinyt ajatella että tähän sairauteen on lääke ja saan normaalin elämäni takaisin. Toisin kävi. Onneksi minulla on vielä kyky iloita toisen ihan vieraan ihmisen puolesta. En ole ihan vielä synkkyyteen vaipunut.